Ystävyydestä

Tällä viikolla oli ystävänpäivä.

(oli muuten ensimmäinen laatuaan sinkkuna sitten ala-asteen, damn!)

Halusin kirjoittaa ystävyydestä, mutten ehtinyt varsinaisena juhlapäivänä.

No, kirjoitan siitä nyt. 

En muutenkaan oikein pidä ystävänpäivän nykyisestä kaupallisuudesta, sama alkaa tosin olla kaikkien muidenkin juhlien kanssa.

Toisinsanoen mukavan epäkliseistä kirjoittaa tästä aiheesta näin hieman jälkikäteen, haha.

Ystävyys, se on kantava voima. Se on terapiaa parhaimmillaan, se on kiitollisuutta, rakkautta ja kunnioitusta, ihailua ja luottamusta.

Se, että voi tuntea itsensä aina tervetulleeksi omana itsenään ja silti halutuksi, vikoineen päivineen ja kokea olonsa turvalliseksi, siinä on jotain maagista.

Tähän kun lisätään vielä naurua vedet silmissä ja vatsakrampit, on kyseessä yksi parhaimmista tunteista, mitä ihminen voi toisen kanssa kokea.

Ja joskus ihan pelkkä kaupungilla kiertely hyvän ystävän kanssa on juuri parasta, mitä voi olla.

Ja kaikki tämä siis ihan kaikkina päivinä, ei vain maagisena ystävänpäivänä.

Itseäni on siunattu usealla mahtavalla persoonalla, joita saan kutsua ystävikseni.

He ovat kutakuinkin kaikki omanlaisiaan ja keskenään hyvinkin erilaisia, mutta silti kaikki niin ihania ja rakkaita. Omina itsenään. 

On ystäviä, jotka tulevat elämäämme eri vaiheissa, toiset ovat mukana alusta asti, toiset sattuvat tiellemme myöhemmin, mutta yhtäkaikki, he ovat se voima, joka saa jaksamaan, kun on vaikeaa, ja heidän kanssaan jaettu ilo on iloista suurin.

Ystävyys kehittyy ja muuttuu elämän varrella, sekin on ihan ookoo ja hyväksyttävää. Muutummehan me itsekin, persoonamme kehittyvät, luonteemme saa ehkä uusia piirteitä, elämän tuomat kokemukset muokkaavat meitä.

On vain ymmärrettävä, että asiat tuskin pysyvät sellaisina, kuin ystävyyden alkaessa olivat.

Rakkaimmat ystäväni ovat kulkeneet mukana ala-asteelta yläasteelle, yläasteelta lukioon ja he ovat edelleen kuvioissa, vaikkemme enää näekään päivittäin, kuten kouluaikoina.

Aikuistuminen teettää sitä, että elämä muokkautuu, arki ja rutiinit ovat kaikilla omanlaisensa. 

Yksi on ollut vuosia vakityössä, yksi etenee urallaan, suunnittelee vievänsä opinnot loppuun samalla, yksi on tuore äiti. Yksi rakastaa matkustelua, asuu kaukana ja on siksi harvoin maisemissa.

Me vain sopeudutaan siihen, millaista kunkin arki on ja pidetään yhteyttä, jatketaan sitten siitä, mihin on viimeksi jääty kun nähdään taas.

Silti, kaikki nämä erilaiset ihmiset (ja muutama muu, joita en tuossa yllä esimerkissäni maininnut) ovat mukana ajatuksissa päivittäin, ilman, että koen ystävyyden muuttuneen jotenkin huonommaksi, vain koska emme voi nähdä yhtä paljon kuin ennen.

Se, mitä yritän sanoa, on että näin kuuluukin olla.

Kaikki ystävät ovat arvokkaita, he täydentävät toisiaan, ovat toistensa tukena, turvana, niin hyvinä kuin rankkoina aikoina. Näkipä heitä enemmän tai vähemmän.

Kun ystävistä pitää huolen, kun ystävyyttä ruokkii, se kukoistaa ja saa myös meidät kukoistamaan.

Emme välttämättä kerro ystävillemme, miten tärkeitä he ovat, miten rakkaita ja miten emme osaisi kuvitella elämäämme ilman heitä, mutta he tietävät sen.

Tiedän, että omani tunnistavat itsensä tästä ja tietävät, että ovat rakkaita ja korvaamattomia, vaikken ystävänpäiväkortteja lähettänytkään. 

Kiitos, että olette ystäviäni <3