My Kind Of Life 2.0

Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun tulee mietittyä, että pian on taas vuodella vanhempi. Mitä kaikkea kulunut vuosi on pitänyt sisällään, mitä se on ottanut, mitä antanut, mitä opettanut. Sillä taatustihan se vuosi on jotain opettanut, mutta onko sitä ottanut opikseen, onkin eri asia. Tahtoisin kyllä uskoa että olen. Sitä miettii, onko kaikki piirteet sellaisia, että ne kuuluu itseen, vai onko ne tulleet osaksi itseä matkan varrella. Onko sitä aina ollut negatiivisuuteen taipuvainen, vai onko elämän ikävämmät kokemukset muovanneet ajatusmaailman sellaiseksi, että kaikkea on syytä epäillä? Onko sitä aina ollut yhtä herkkä? Vai voisiko joskus liiallinenkin herkkyys olla sittenkin hormoniperäistä? Onko mieli aina ollut iltojen pimetessä ja ilmojen kylmetessä melankoliaan taipuvainen? Onko aina ollut yhtä vaikea olla yksin? Ja onhan sitä tietysti kantanut mukanaan niitä hyviäkin puolia, kyllä negatiivisuuteenkin taipuvainen ihminen voi olla perus luontee

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää, nyt kuudetta kertaa. Päivää, jona halutaan muistuttaa syrjinnästä, jota tytöt eri puolella maailmaa kokevat päivittäin, mutta jona voidaan myös juhlia, muistaa, että myös tytöissä on voimaa ja mahdollisuuksia. Minä synnyin vanhempieni esikoiseksi ja myös jäin sittemmin ainokaiseksi tyttäreksi 8.11.1990 Vuosien mittaan minusta, siitä pienen pienestä tyttövauvasta, jonka äiti ja isä saivat sairaalasta matkaan, kasvoi askel kerrallaan nainen.  Nainen, joka on kasvatettu kunnioittamaan muita ihmisiä, käyttäytymään ja olemaan ystävällinen, jolle on opetettu, että pystyn mihin vain, jos haluan.  Ja jos en pysty yksin, minua autetaan. Olen saanut kokeilla asioita, tehdä huonoja valintoja, katua niitä ja oppia niistä. Minut on nostettu jaloilleni ja lähetetty jälleen matkaan kohti uusia haasteita. Minä olen tärkeä, rakas ja kaunis, ainutkertainen.   Mitä elämälläni päätänkin tehdä, saan siinä tukea ja kannustusta.  Olen

Nyt on se on kuulkaa ihan oikeasti niin syksy, kun vaan olla ja saattaa. Joka päivä sataa ainakin jonkin verran, jossei koko päivää. Vaahteranlehdet hehkuu maassa mitä ihanimmissa sävyissä, tarjoten oikeastaan vuoden viimeiset luontoäidin taikomat väriläiskät, ainakin meidän markilla. ... Kukapa ois arvannut, että ne on herkullisia :'D Villasukat ja pitkähihainen, viltti telkkaria katsellessa, sekä parhaassa tapauksessa vielä höyryävä teekuppi ovat lähestulkoon elinehtoja. Ulkona on kylmä, kosteaa ja jotenkin hämärää kokoajan. Kylmä, muttei niin kylmä, etteikö lähikauppaan kävely uudessa takissa tuottaisi lämpöhalvauksen ensiasteita, muttei missään nimessä niin lämmin, että pärjäisi enää vain sadetakilla (jonka alla olisi liian pienestä koosta johtuen pelkkä t-paita)   HRRRRH! Ollaan Mikan kanssa löydetty uusi yhteinen ihastus, mulle tämä oli jo vanha tuttu nuoruudesta, mutta en edes varmuudella uskaltanut luvata, miltä se maistuisi. Mutta

Niin, hyvä suunnittelu mahdollistaa monen tavoitteen saavuttamisen, eikös meille näin ole opetettu? Suunnittelu on osa menestystä, ja suunnitelmallisuus helpottaa tavoitteen hahmottamisessa ja lopulta myös sen saavuttamisessa. Minä olen kova suunnittelemaan asioita, joita toivoisin tapahtuvaksi, tai joita tavoittelen. Tälläkin erää se proggis on päästä suurimmasta ylipainosta eroon, ilman kitukuureja tai aikamääreitä, tavoitteena siis terveys ja hyvä olo. Painorajaa en tosiaan haluaisi asettaa, mutta jonnekin 70 tienoille olisi hyvä pyrkiä, vaikka silloinkin tottapuhuen olisin edelleen virallisesti ylipainoinen, mitä tilastoihin on uskominen. Nyt jos koskaan kannattaa ottaa vapaa-ajasta hyöty irti ja tehdä hommasta rutiinia, niin ei mene ihan läskiksi koko touhu, hehe, pun intended ;) Mä pidän rutiineista, on niin paljon helpompaa, jos on edes jonkinlainen yleiskaava, minkä mukaan mennä. Etenkin niin kauan, kun ei ole töitä. Muuten on vaarana, että menee to

Tällä viikolla olen saanut nauttia kotona olosta. Tehdä kotihommia, kirjoittaa blogia, hoitaa koiria. Hengittää. Olen saanut, tai no, joutunut olemaan itsekseni. Mika on tehnyt pitkääkin päivää ja välillä on ehtinyt tulla jopa ikävä. Mä en edelleenkään ole ihminen, joka viihtyy pitkään yksin, ainakaan hiljaisuudessa, ilman musiikkia tai mitään ns. taustahälyä. Yleensä jopa kirjoittaessa soi Spotifyn Daily Mix tai oma soittolista. Omasta ajasta pitäisi osata nauttia. Joko mä  vain  olen luontaisesti vilkkaampi ihminen, tai sitten en oikein osaa rauhoittua. Tai sitten en ole vielä täysin nollannut viiden kuukauden työrupeamaa, kun kokoajan pitäisi olla jotain pientä puuhaa. Toki päikkärit on olleet aika jees muutaman kerran. On vain hassua, että vaikka olisikin hoitanut ne ns tärkeät asiat, kuten päivittänyt blogin tai pessyt ja laittanut pyykit, huolehtinut pennun ruokinnan ynnä muut, niin silti välillä koen että pitäisi aina vain tehdä jotain, eikä täll

Noniin. Nyt kun elämässä on asiat aikalailla mallillaan, niin on hyvä pikkuhiljaa palautella mieleen, mitä mulla oli tarkoitus saada aikaan tänä vuonna. Mun onneks vielä on aikaa, haha. Ja joo, siis onhan tämä nyt oikeasti paljon isomman mittakaavan asia, kuin vain tämän vuoden. Vaikeinta on aina ollut syöminen, tai siis nimenomaan se terveellisesti ja monipuolisesti syöminen. Tai jos saakin aloitettua, niin ei sitten millään saa pidettyä kiinni. Kun saisikin edes sen verran, että hommasta tulisi rutiinia, mutta ei. Kaikkihan tietää, että (etenkin uusi) parisuhde lihottaa, se on vain fakta. Onnellinen parisuhde ymmärtääkseni etenkin. Mutta se on osa sitä onnellisuutta mihin oon pyrkinyt, se, että vaikka onkin tullut herkuteltua aivan ruokottoman paljon liikaa, oon silti onnellinen ja mieheni mielestä kaunis, eikä hän mitä ilmeisimmin muuttaisi mitään.  Tietysti hän on pahoillaan, kun oma paino ja kroppa tuottaa mulle ahdistusta, mutta hän ei näe mua sellaisen

"Mulle ei tuu mitään koiranpentua enää ikinä.  Tai ainakaan kymmeneen vuoteen, ei varmana muuten tuu." Ja kuinka siinä sitten kävikään? No, niinhän siinä kävi, että 24.9. kun lähdettiin Riiaa hakemaan, niin takaisin tultiinkin pennun kanssa, eikä vain mamman, niinkuin oli tarkoitus. Asiahan on niin, että Sulolla on mahdollisesti pysyvä purentavirhe, eli näyttelykoiraksi ystävä/kasvattaja Suvi ei sitä voinut luvata.  Sulo kuitenkin oli ensin muuttamassa näyttelevään kotiin, mutta luonnollisesti tämä sitten peruuntui, kun tämä nainen oli nimenomaan kehäkettua itselleen hankkimassa.  No, ensin kun siinä kahvipöydässä juteltiin niitä näitä ja tämä tuli ilmi, jokin pieni ääni sanoi mun päässä "Otetaan se meille, sillä ei oo kotia" Pahinta oli kuitenkin ne ruskeat silmät, jotka niin iloisesti tuikkien mua tuijottivat siinä vieressä.  Täsmennykseksi, nyt puhun Mikasta ;) Kysyin että haluaako hän tuommoisen palleron meille. Kyllä hän ha

Eilen alkoi lokakuu ja mun osoitteenmuutos Jurvaan virallistui, samoin kuin se fakta, että piti ilmoittautua jälleen työttömäksi työnhakijaksi. Viime kerrasta olikin vierähtänyt jo tovi. Kohtalaisen paljon on erilaisia tehtäviä, mitä tehdä, että olisin kelvollinen työtön. Luin työnhakijan oikeuksista ja velvollisuuksista, klikkasin rastin ruutuun, että olen suorittanut tehtävän ja sitten vain "Lähetä" Tilasin paikkavahdin, jälleen rasti ruutuun ja jälleen klikkasin "Lähetä"  Kelpo kansalainen. Tarkistin lähialueen tarjolla olevat työt. Eipä oikein napannut. Eikä tässä nyt oikeasti ole mitään paniikkia.  Hädintuskin on järjestelmiin päivittynyt muutto ja työtilanteen muutos. Ja onhan kaikkien lukijoiden tietoisuudessa jo, että perheemme kasvoi tässä taannoin yhdellä jäsenellä. Puuhaa siis riittää ainakin vielä hetken koto