Oivalluksia

Olen jo pidempään yrittänyt miettiä, mistä kirjoittaisin.

Mitä sellaista voin kertoa tämänhetkisestä tilanteesta, etten loukkaa sillä ketään, se kun ei ole kuitenkaan tarkoitus.

Mutta sitten tajusin, voisin kirjoittaa itsenäisyydestä, sopiva aihe etenkin näin juhlavuotena, vai mitä?

Ja voisin kirjoittaa siitä, mitä olen oppinut, miten olen päässyt tähän, miten opin tietämään, mitä elämältäni haluan.

Olen viimeisen vuoden aikana kasvanut paljon, henkisesti olen aivan eri paikassa kuin missä se  yksinäinen Mari oli syksyllä 2015.

Olin ihan rikki siitä yksinolosta ja yksinäisyydestä.

Koska en osannut olla yksin.

En viihtynyt omassa seurassani.

Kaipasin niin kipeästi rinnalleni miestä, jonka kanssa tuntea oloni kokonaiseksi.

Nyt, kun koko elämä on hieman hajallaan, tunnen siltikin itseni ehjemmäksi kuin silloin.

Kasvua.

Sitä on tapahtunut ja sitä mä tarvitsin selvitäkseni omillani.

Jos joku lukijoista ei tiedä, tai muista, asuin edelliskerran sinkkuna ollessani vanhempieni luona, työttömänä ja surkeana.

Nyt 26-vuotiaana minulla on oma koti, vakituinen työ, vaikkakin osa-aikaisen tunneilla, minulla on edelleen sama ihana välittävä perhe ja ystäväpiiri kuin silloin, sillä jotkin asiat pysyvät, vaikka toiset muuttuvat.

Ja mikä hienointa, minäkin saan muuttua. 

Saan kasvaa ja etsiä oman minäni ja paikkani tässä maailmassa.

Tällä hetkellä aloittelen uutta elämää niinikään kampanjatyylisesti, iskulauseella "Elämä haltuun 2017", ihan ilman aikarajoitteita tai pakottavaa tarvetta onnistua.

Yritän vain pikkuhiljaa koota elämäni kasaan niistä paloista, mitä minulla on käytössä tässä ja nyt.

Niistä saa kyllä kursittua kokoon ihan kelvollisen elämän, ja ehkä loput puuttuvat palaset sulautuvat siihen sitten, kun on sen aika.

Nyt katson eteenpäin vahvempana naisena.

Naisena, joka tietää mitä haluaa ja ansaitsee.

Naisena, joka on edelleen valmis taistelemaan, mutta toivoen ja tietäen tällä kertaa olevansa itsekin taistelemisen arvoinen, sen toisenkin mielestä.

Mä tiedän, että haluan perheen ja vakaan parisuhteen, mutta tiedän myös, että niitä ei voi ostaa lähimarketista, ja että niitä varten pitää olla valmis, mielellään vähän ehjempi kuin aiemmin.

Vuosi lapsen kasvua ja puuhia seuranneena toivon sitä itsellenikin ja se jos mikä yllätti, sillä aiemmassa suhteessani taannoin olin jo hyväksynyt sen, ettei mulle tule perhettä enkä tule pääsemään naimisiin, ja se oli silloin ihan ookoo, koska en tosiaan tiennyt, mitä lapsen läsnäolo mulle tekisi.

Olen aina ollut omasta mielestäni rakastava ihminen ja pidän siitä, että saan hoivata toista ihmistä, kunhan se toinen ihminen olisi sen arvoinen ja saisin antamastani jotain takaisin.

Lapsi antaa niin paljon enemmän kuin mitä olisin ikinä arvannut. 

Sen mulle opetti mitä hienoin pieni herra, jolla tulee olemaan paikka mun sydämessä vielä todella todella pitkään, mitä luultavammin aina.

Se, mikä yllätti eniten, oli se, miten paljon voi rakastaa toisen lasta.

Puolisen vuotta sivusta tuoretta äitiä seuranneenakaan en osaa edes kuvitella, miten paljon omaa lastaan sitten voikaan rakastaa, jos kerran jo "pelkkänä" äitipuolenakin voi rakastaa koko sydämestään.

Luulen kuitenkin saaneeni pienen maistiaisen siitä.

Kunhan on sen aika, tulen vielä antamaan kaikkeni pienelle ihmisen alulle, kaiken mitä hän ikinä tarvitseekaan, täysin epäilemättä.

Mutta lisäksi haluan antaa kaikkeni ja saada myös takaisin siltä toiselta puolikkaalta.

Ja nyt jos koskaan ymmärrän, että saan haluta näitä asioita, vaikken niiden päälle aiemmin nuorempana ymmärtänytkään.

Enää pitää vain löytää se toinen ihminen.

Siinäpä mystinen haaste, mistäs tälläisiä ihmisiä sitten löytää?

Uskoakseni sellainen saattaa tupsahtaa elämään mistä tai milloin tahansa, kunhan siihen on itse valmis.

Valmis tunnistamaan sen ihmisen, jos ja kun sellainen on tullakseen vastaan.