54/90

54 päivää sitä sitten kesti, sitä kolmen kuukauden herkkutaukoa.

Mutta pääsinpäs edes puoliväliin.

54 päivää aivan heittämällä ja sitten yksi ilta, kun isännällä oli herkkutaukotauolla karkkia. Vieläpä sellaisia, joista mä en oikein edes välitä, mutta tuli niin kertakaikkisen paha kiusaus ja paha mieli, että menin ja sorruin.

Ja se oli vanhaan tuttuun tapaan kerrasta poikki sitten.

Kaipa sitä sitten syö silloin kun tekee mieli ja elää seurausten kanssa, mene ja tiedä.

Havahduin yhtenä päivänä lauseeseen, joka osui ja upposi. 

Tajusin jo vuosia sitten toimineeni lauseessa kuvatulla tavalla.

"Älä rankaise vartaloasi liikunnalla herkuttelun vuoksi, liikunta alkaa pian maistumaan puulta" - tai sinnepäin.

Siksikö liikunnasta sittemmin tuli vastenmielistä ja syömisestä niin julmetun vaikeaa?

Tämä on nähtävästi sellainen ikipulma, aihe jonka kanssa kipuilusta ei näköjään kertakaikkiaan tule loppua.

Olen toki iloinen jokaisesta pienestäkin "normaalista" annoksesta jonka syön, mutta että siitä saisi taas normin.

Kun tuntuu, etten tosiaankaan ole enää edes yksin sen ajatuksen kanssa 

"Mikä on enää ylipäätään normaalia?"

No, onneksi, onneksi onneksi nyt on tosiaan tiedossa töitä!

Saan vihdoin sitä kaipaamaani rutiinia ja työ tulee olemaan niin fyysistä, että se auttaa varmasti omalta osaltaan väkisin ja tulee taas liikuttua paljon aivan itsestään.

Täytyy opetella tekemään ruokaa niin että siitä on evääksi asti.

Voi kuulostaa tyrmistyttävältä, mutta mä olen surkea laittamaan ruokaa, saati tekemään sitten sellaista, että sitä syötäisiin päivä tai pari.

Tämä on suureksi osin omaa laiskuutta ja toki myös hieman toisen syömistottumuksien peilaamista, mutta oli mitä oli, niin siihen on nyt tulossa muutos.

Mulla on ollut tässä pitkä pätkä taas takana, kun olen hävennyt itseäni aivan törkeästi.

Ruuanlaiton, liikkumattomuuden, herkuttelun ja rahallisen tilanteen vuoksi.

Olen hävennyt silmittömästi sitä, miten huonoksi syömiseni on mennyt, miten se on vaikuttanut vartalooni ja kuntooni.

Häpeän ja inhoan sitä miltä näytän nyt.

Inhoan sitä, miten vaatteet ovat taas kaikki pieniä. Josseivät kaikki niin melkein.

Häpeän ihan sairaan paljon sitä, miten paljon painan nyt.

Ja se mitä mä painan, on oikeasti paljon. 

Aivan liian paljon.

Jotkut lukijat ovat onneksi jo tottuneet mun blogitekstien raadollisuuteen, mitä tulee asioiden rehelliseen jakamiseen. Ja vaikka onkin tuskan ja hävetyksen takana tämäkin teksti, jaan sen silti, jos edes joku lukija ymmärtää, että nämä asiat ei ole niin yksinkertaisia, että niiden kanssa voi painia ihan kuka tahansa.

Olen vaan jäänyt jotenkin todella lujasti jumiin tässä asiassa ja ehkä siinä ohessa, tai jo paljon paljon aiemmin muodostanut asiaan jonkin psyykkisen lukon, joka tekee hallaa jo ajatustasolla näitä asioita kohtaan.

Saan usein itseni kiinni ajattelemasta: 

"Herranjumala että mä olen lihava. Nyt kyllä sitten riittää."

Oikeastaan tämä tulee vastaan joka kerta, kun pitää pukea päälle jotain muuta kuin ne rytkyt, missä hillun kotona ja saan helvetillisen eksistentiaalisen_vaate_kriisin ja koen itseni suorastaan oksettavaksi.

  

Enkä silti vieläkään ole saanut asialle tehtyä sanalla sanoen yhtikäs mitään.

Heti kun lähden ajattelemaan, että nyt on pakko ruveta laihduttamaan ei tapahdukaan yhtikäs mitään siihen suuntaan, vaan nimenomaan päinvastaiseen.

Ei vaikka miten vetoaisin mielessäni terveyteen, ulkonäköön, jaksamiseen, parempaan oloon. Ei yhtikäs mikään saa aikaan pysyvää intoa ja muutosta asiaan.

Cheat weekend ei jäänyt viikonloppuun, vaikka vannoin että nyt jatkan kuten tähänkin asti, ehei, Mikalla oli tuossa viime viikolla talviloma ja voin kertoa, että kalorien määrä on taatusti ollut päätähuimaava.

Miksi tästä moodista ei pääse pois? 

Miksi kaikki hyvät, tarmokkaat ajatukset tyssäävät ajatustasolle heti, kun olisi aika tarttua tuumasta toimeen?

Tuntuu äärimmäisen kurjalta ajatella, että syy on vain ja pelkästään minussa.

Mutta onhan se.

Ja kun sen vieläpä tiedostaa, miksei siihen siltikään saa minkäänlaista muutosta?

"Pidä vain yksi herkkupäivä viikossa" on se yleisin kommentti, neuvo ja ohje.

Juu, mutta kun se ei vaan onnistu. Se EI IKINÄ jää siihen yhteen päivään.

Tuntuu myös kurjalta ajatella, ettei enää koskaan saisi vapaasti herkutella.

Vai pitäisikö vain herkutella ja sinnikkäästi kehittää itseään pois siitä ajatuksesta, että herkuttelu on väärin?

Kyllähän sitä kaikki harrastavat, miksi se on vain minun ristini?

Miksi minä olen niin perinpohjaisen huono, etten saisi nauttia samoista asioista kuin muut?

Mitä on päässä vialla, jos näin tosiaan koen ja ajattelen alitajuisesti ja sitä itsekään tajuamatta?

Onko se kiusaustausta, läskiksi vuodesta toiseen haukkuminen, onko se exän ilkeät kommentit vuosien, vuosien takaa, onko se oma päähänpinttymä, joka on yhdistettynä laihduttamiskierteeseen, onko se seurausta usean vuoden ruokapäiväkirjojen pitämisestä?

Onko se pelkästään riippuvuus?

Ja jos se on riippuvuus, niin miten sitten yhtäkkiä onnistuu repäistä 54 päivää herkuitta ilman minkäänlaisia ongelmia?

Minusta se ei käy yksiin, koska riippuvuus ei kyllä anna periksi tuolla lailla ja valikoivasti koukuta.

Ei muuta kuin, taistelut jatkukoon.

Josko tulisi joku tolkku tähän touhuun.

Ja jos ei tule, niin onhan tälläkin saralla ammattiauttajia.

Aiempi ravitsemusterapiakokemus vain ei antanut niin mitään, joten se ei niin suuresti houkuta näin lähtökohtaisesti. 

Tietysti siitäkin on jo vuosia.

Sillä välin, iloitaan pienistä asioista, eletään päivä kerrallaan ja ollaan kiitollisia.

Ja se, mistä minä olen enemmän kuin kiitollinen, on oma rakas, joka pitää minua edelleen kauniina ja joka ansaitsisi mitalin siitä, miten rakastava ja ihana on ollut kaikki nämä kahdeksan kuukautta, mitä ollaan nyt tultu yhdessä.

Rakastan sua kulta, oot paras <3