Työttömän tuskailua

Olen ollut työttömänä työnhakijana lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtien.

Alkuun työpaikkavahdin ilmoittamista töistä ei kertakaikkiaan löytynyt yhtään mitään järkevää tehtävää, mihin hakea, enkä halunnut heti hakeutua ns aivan turhaan työhön, tarkoitan tällä esim. 0 tunti soppareita, tai alle 15 tuntisia soppareita, koska työmatkat ja etuudet.

Sitten olen kituuttanut ja stressannut rahasta.

Aktiivimallilla "uhkailu" alkoi hieman ennen vuoden vaihdetta ja tiedostin, että se tulee koskemaan minuakin.

Pitkään olen kiristellyt hampaita aiheeseen liittyen kuitenkaan julkisesti sitä kommentoimatta, koska en halua "paskaa niskaan" siitä, että ei se ole kuin itsestä kiinni, senkus menet töihin.

Se että olet työttömänä ei todellakaan välttämättä tarkoita, että haluaisi olla. 

Entäs se kapeakatseinen olettamus, että on niin mahdottoman kivaa vaan lomailla ja möllöttää kotona?

Ehkä se kuukauden tai kaksi onkin, kun on ensin puurtanut työsuhteessa, kokenut ja käsitellyt isoja elämänmuutoksia, ehkä se siinä kohtaa on aivan hyvä hengähtää ja asettua, mutta ei siinä sen kauempaa mene, jos sitäkään.

Sitten alkaa ahdistaa.

Elämästä puuttuu rytmi, tarkoituksellisuus, rahaa ei tule, koet syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, kun et tuo rahaa talouteen mutta pakosti sitä kuitenkin kulutat mm. syömällä, nettiä, sähköä ja vettä käyttämällä.

Vuodenvaihteessa piti jälleen tilata uusi verokortti etuutta varten, jottei rokotettaisi vielä suurempia summia jo valmiiksi surkeasta summasta. No, tänään ahdistuin vihoviimeisen kerran, kun nykyisen prosentin ollessa 19,5 (koska pelkkää etuutta nostaessa se on aina korkeampi kuin palkkatulosta verotettaessa) rahaa elämiseen etuudesta laskujen jälkeen jää 53,71 euroa loppukuuksi.

Alle 55 euroa.

Vetää hiljaiseksi, sanattomaksi, ahdistaa julmetusti, stressaa saatanasti.

Ei, en hae tällä kirjoituksella sääliä, vaan puran omaa ahdistusta, koska pakko se on jotenkin käsitellä.

Toivon, että tämä herättelee työssäkäyviä, ehkä jopa siihen väsyneitä tai kyllästyneitä, ajattelemaan asiaa hieman toiselta kantilta, koska onhan se niin, että useat itsestäänselvät asiat ovat vain itsestäänselvyyksiä.

Tai että tämän tekstin luettuaan muistaa taas arvostaa sitä omaa työtä, jonka eteen on nähnyt vaivaa ja on kiitollinen siitä tuloksesta, mikä siitä tulee.

Mulla on tällä hetkellä vetämässä 10 työhakua, tänään haen jälleen uutta paikkaa, joten voisi jo sanoa, että 11.

Muutamasta paikasta on jo tullut se surullisen kuuluisa "Valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" viesti.

Tuntuu jollain tapaa todella naurettavalta, ehkä jopa säälittävältä hakea täydellä teholla 18-vuotiaille tai ylipäätään juuri valmistuville tai opiskelijoille lähinnä suunnattuihin kesätyöhakuihin. Mutta onhan se hyvä näin 27-vuotiaana tietää, että työnantaja on vastuullinen kesäduunipaikka.

Tämä on taas sitä oman elämän kanssa painimista ja ajatuksissa pyörii väkisin melko väkevät alemmuuskompleksit ja ajatus millainen ihmispaska sitä on, kun tämän ikäisenä ei ole työllistynyt vakituisesti, eikä ole saanut pidetyksi pitkää työsuhdetta.

Sanalla sanoen koen itseni surkeaksi.

Tuntuu helvetin paskalta ottaa tämänikäisenä omilta vanhemmilta apua rahallisena, mutta ilman ei pärjää mitenkään.

Ruokakaupassa tuntuu hirveältä maksattaa toisella, kun omien tilien saldot näyttävät nollaa.

Tuntuu jollain tapaa, että oma elämä valuu hukkaan.

Tuntuu, että sillä ei ole juurikaan merkitystä, sitä on nyt vain jumissa pisteessä, mistä ei tunnu pääsevän eteenpäin.

Tuntuu, että on normaalin elämän ulkopuolella, tavalliset, tavoiteltavat asiat ovat täysin mun ulottumattomissa.

Velat eivät lyhene nimeksikään.

Istun kotona, lämmitän tupaa takkaa polttamalla, kuuntelen musiikkia, käyn koirien kanssa ulkona, selaan somea.

Selaan työpaikkoja, kirjoitan hakemuksia töihin, joihin en tunnu millään pääsevän.

Tuskailen menoja ja olemattomia tuloja.

Opiskelemaan ei pääse, opintotukea ei tulisi ja opintolainaa on edelleen tuhansia.

Osamaksuja on liikaa.

Koirat pitäisi rokottaa, hammaskivet poistaa, kodin yhteisten laskujen maksamiseen osallistua.

Mihinkään niistä ei juuri nyt kykene.

Onni onnettomuudessa on luottokortti ja käytettävissä olevat varat.

Aivan heti ei siis tarvitse nälkään kuolla.

Miksiköhän meillä on täällä hyvinvointivaltiossamme niin paljon huonosti voivia ihmisiä?

Epätoivoisia, masentuneita, ahdistuneita, uupuneita ihmisiä, joilla on vaikeuksia nähdä parempaa tulevaisutta, kun lyödään lyötyä pakottamalla kituuttamaan, hakemaan te-toimiston määrääminä töihin, joihin ei ole osaamista, tai jos onkin, niin sitten hädintuskin kustantavat työmatkat?

Tiedän, että huonomminkin voisi olla.

Mullahan on katto pään päällä ja ruokaa kaapissa.

On tuotteet, joilla huolehtia päivittäisestä hygieniasta, on vaatteita mitä pukea päälle.

Mutta silti minusta ei pitäisi vertailla, kenellä menee huonoimmin, tai syyllistää itseään ajattelemalla, ettei ole oikeutta kokea ahdinkoa, kun on syntynyt tähän maahan, jossa asiat ovat kaikilla vähintään kohtalaisesti, koki asiat itse miten hyvänsä.

Onneksi, onneksi kaikesta kurjasta huolimatta ympärilläni on rakastavia, minusta välittäviä, kannustavia ja tukevia, hädässä auttavia ihmisiä.

Se hyvä tässä tilanteessa on, että osaa todellakin olla aidosti kiitollinen ja arvostaa kaikkea pientäkin apua.

Ja toivoa, sitä on aina, luovuttaa ei saa, ei edes niinä hetkinä, kun tuntuu, että olet tuomittu epäonnistumaan.