My Kind Of Life 2.0

Blogi on ollut hiljainen viime aikoina. Blogi on ollut hiljainen, koska mä en ole kirjoittanut. En ole kirjoittanut, koska en ole jaksanut. En ole jaksanut mitään viime aikoina. Tai no, Netflixiä enimmäkseen, vaikka välillä en jaksa sitäkään. Päivät menee sohvalla jonkun sarjan parissa. Jakso toisensa jälkeen niin pitkään, että sarja on loppu. Työt loppui, tuli pimeää. Koiria olikin kolme, eikä yksi. Ei ollutkaan ihan yhtä helppoa. Lenkille ei haluttanut lähteä, koska siellä meni hermo yksin kolmen koiran kanssa. Kaksin ei jaksanut lähteä lenkille, kun toinen oli ollut pitkän päivän töissä, satoi vuoroin vettä tai räntää, jossei satanut oli satanut jo, niin että liikkuminen ei houkuttanut sittenkään peilijäisellä tiellä. Jade loukkasi jalkansa, seurasin tilannetta, ei menty lenkille. Jalka leikattiin, käydään omalla pihalla valjaissa ja hihnassa. Päivät menee siis sohvalla, pihalla käymässä, välipalaa, ohjelmaa, pentu ulos, ohjelmaa, kymmenen mins...

Tänään jouluun on jäljellä neljä päivää. NELJÄ PÄIVÄÄ! Miten se yllättää joka vuosi? Musta joulukuu on tuntunut valtavan hitaasti liikkuvalta, kovin pitkältä. Eikä se ohi ole vieläkään. Musta on aina tuntunut, että sitten kun lopulta päästään aivan tähän viime metreille, ja jouluaatto koittaa, siitä meneekin vain silmänräpäys, kun onkin jo uudenvuodenaatto. Joulua odotetaan hartaasti, siihen valmistaudutaan monin eri tavoin, ja se näkyy kaikkialla tavalla tai toisella, eikä vain kodeissa, vaan ihan kaikkialla, kaupoissa, kouluissa, virastoissa, you name it. Ja hyvä että näkyy, kyllä mä pidän siitä, että on valoja, poroja, tonttuja, pikkukuusia sun muuta. En vain itse piittaa hössöttää siitä.  Laitoin aika hiljattain someen päivityksen, ettei oikein joulufiilis ole päässyt mun mieleen. No, asian korjaamiseksi niinikään ensihätään sain kutsun Kurikan kirkkoon Kauneimpia Joululauluja kuuntelemaan (ja toki laulamaan) Mikan siskolta ja se oli alun empimisen ...