7/12

Ihan oikeasti.

Nyt on jo heinäkuu, miten ihmeessä tää vuosi voi olla jo yli puolivälin?

Mitäs näihin kuukausiin on sitten mahtunut?

Vitusti pettymyksiä, epäonnistumisia, surua, ahdistusta, vihaakin.

Isompia ja pienempiä kolhuja.

Välillä tuntuu, kuin haahuilisin mustavalkoisessa maailmassa vailla suuntaa, kovan vastatuulen kera.

Mutta tiedättekö mitä?

Vaasalainen on aika helvetin tottunu tuuleen - tuli se suunnasta mistä hyvästä.

Eikä haittaa, vaikka päivät tuntuu mustavalkoisilta, sehän on aina muodissa, helppo yhdistää mihin tahansa muihin väreihin.

Oon ottanu elämältä turpaan enemmän kuin tarpeeksi, mutta aina vaan mä jaksan hymyillä.

Se on uskoa, se on toivoa, se saa mut kulkemaan päivästä toiseen.

Se jaksaa toisinaan hämmästyttää mua itteänikin.

Vieläkään en ole valmis luovuttamaan, en vaikka on hetkiä jolloin en vain tiedä, missä mä enää olen, mistä mä alan ja mihin mä lopun, mitä mä olen.

Erä toisensa jälkeen nostan silti leuan pystyyn siinä missä nyrkitkin, niin on aina ollut ja hitto vie näin se on jatkossakin, tuli mitä tuli, vaikka sitten pienessä sumussa ja harha-askelia ottaen.

Kunnes asiat lopulta kirkastuu ja palaset loksahtaa paikoilleen.

Niin vaan on käytävä.

Yksi iso asia, joka pitää mut järjissäni on kuitenkin työ.

Päivät on pitkiä ja työkaverit mahtavia, suuri osa päivästä kuluu töiden merkeissä, ja se vie ajatukset värikkäämpiin sfääreihin, pois omista epäonnistumisista, pettymyksistä ja muusta.

On loppuviimein aika paljon itestä kiinni, miten paskalta haluaa itsestään tuntuvan. 

Tietysti joskus on hetkiä, jolloin on lupa rypeä kaikessa siinä mustassa mössössä - ja sit nousta sieltä.